Hei! Tämä blogi on ollut minulla aikaisemminkin, silloin
käytin sitä lähinnä mainostaakseni silloista yritystäni. Yrityksessäni
suunnittelin laukkuja ja laatutietoisena päädyin valitsemaan valmistusmaaksi
Italian, halusin parasta mahdollista. Olin jo silloin vastaan kertakäyttömuotia
ja halusin saada aikaan tuotteita, jotka kestävät kulutusta. Myös
ympäristöasiat olivat minulle tärkeitä ja koska tiesin, että esimerkiksi
Kiinassa nahan käsittelyssä ja värjäyksessä käytettävät haitalliset aineet
menevät suoraan vesistöön
puuttuvan jätevedenpuhdistuksen vuoksi, en edes
harkinnut halpamaissa tuottamista. Halusin italialaista nahkaa ja italialaisen
valmistajan. Se oli aika mahtavaa aikaa, perustaa oma merkki, ottaa yhteyttä
Italiaan nahkatuotteiden valmistajiin, sopia tapaamisia, matkustaa Italiaan
tapaamaan eri valmistajia… Ja minulla kävi tuuri, sillä kauniissa Toscanassa
tapasin aivan hurmaavan italialaisen perheyrityksen, jotka valitsin laukkujeni valmistajiksi.
Heillä oli kaksi kerroksinen omakotitalo, jonka alakerrassa he valmistivat myös
Guccin laukkuja. Se tuntui silloin mielettömän upealta.
Ensimmäinen mallisto valmistui, sen jälkeen oli luvassa
markkinointia, valokuvia, lukuisia sähköposteja, tapaamisia, muotimessuja,
Pariisissa, Kööpenhaminassa, uuden malliston suunnittelua, mallikappaleita,
markkinointia, sähköposteja, tapaamisia, muotimessuja… ja ymmärsin
muotimaailman karun totuuden, uusi mallisto neljä kertaa vuodessa, vanhat
mallistot pois, olisin tarvinnut satakertaa enemmän lainaa toteuttaakseni
unelmani muotimerkin omistajana. Mutta samalla kiertäessäni muotimessuja ja
materiaalimessuja, minulle todella valkeni, kuinka paljon tavaraa ja
materiaalia jatkuvasti tuotetaan ja
ymmärsin, etten halunnut olla mukana tuottamassa maailmaan enää yhtään lisää tavaraa. En edes laadukasta. Koin hyvin raskaaksi
muotimaailman ja siihen kuuluvan kuluttamisen, muta ei ollut myöskään helppoa
luopua yrityksestä, johon oli kuluttanut niin paljon aikaa, ajatuksia, unelmia
ja rahaa.
Luulen, että tässä vaiheessa romahdin jollakin tapaa, olin
myös todella pettynyt itseeni ja tunsin vahvasti epäonnistuneeni. Ja sen
jälkeen olinkin oikeastaan hukassa, sillä nämä kysymykset pyörivät päässäni tauotta:
”Mitä nyt? Mitä seuraavaksi?”. Samat kysymykset pyörivät päässäni oikeastaan
vieläkin. Tosin nyt olen pikkuhiljaa ymmärtämässä sen, ettei ihminen ikinä
tiedä vastausta.
Nyt
olen kuitenkin päättänyt taas keskittyä positiivisiin
asioihin sekä niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat. Ja mietin, jos
tähän
vanhaan blogiini, josta poistin kaikki vanhat postaukset, koska ne eivät
enää
edusta minua nykyään, saisin kirjoitettua jotain mikä on minulle tärkeää
nyt. Tämä saa olla virallinen hyvästi Fifth May postaus, jossa muutama
kuva niiltä ajoilta. Ja tämän jälkeen matka jatkuu aivan eri merkeissä.
:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti